Näköalattomuus vaivaa minua kirjani suhteen. En tiedä mitä kirjoittaa seuraavaksi, enkä osaa toivoa paljoa tulevalta. Ehkä en vain uskalla. Haluaisin aloittaa jo uuden luvun kirjassani, mutta tuntuu kuin kynäni lyijy olisi uudelleenvalettu paikalleen ja ajatukset kiertävät kehää sen ympärillä. Sanat juuttuvat tyhjyyteen, kuin kärpänen näkymättömään hämähäkinseittiin, eikä saalistajaa näy. Tiedän sen olevan ihan lähellä ja voin nähdä sen tumman varjon, kun kurottaudun katsomaan peiliin.
En voi sietää ruikutusta, en eteenkään itseltäni. Tarkkailen itseäni suurennuslasin läpi ja huomaan vajoavani vähä vähältä, yhä syvemmälle toivottomuuden suohon. En haluaisi uskoa sen olevan epätoivoa, vaan pikemminkin sellaista näköalatonta toivottomuutta, joka vetää syvemmälle itse itseään ruokkien, polttoaineenaan saamattomuus ja epäusko siihen, että voisin enää itse vaikuttaa tulevaan.
Suljen silmäni, sydämeni viilenee ja vaivun horrokseen. Tiedän olevani elossa, mutta elonmerkit ovat vähäiset, jos sitäkään. ”Tu-tum”, pitkä tauko ja ”tu-tum”, kuulen sydämeni lyövän. Se lyö kaksi kertaa minuutissa. Humina korvissani on vaiennut, se kertoo veren lähes seisahtuneen. Olen unessa, syvässä horroksessa, mutta rukoilen kevättä saapuvaksi. Kuulen hennon kuiskauksen: ”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.”
